Kolumnin otsikko kuvaa hyvin sitä ennakkoasennetta, johon sain monesti törmätä lähtiessäni opiskelemaan turvallisuusalaa 41-vuotiaana 11 lapsen äitinä. Olin saanut vanhanaikaisen kasvatuksen, joka korosti naisen paikkaa kotona lapsia hoitaen.
Olen ollut äidin roolissa mukana täydellä sydämellä, mutta olen silti salaa haaveillut myös itseni ammatillisesta kehittämisestä. Pienenä tyttönä haaveilin laulajan ammatista ja suuresta yleisöstä. Enää en niin perusta suuruudesta, mutta tuon pienen tytön luja usko itseensä liikuttaa minua vielä tänäänkin.
Olen aina ollut kiinnostunut vartijan, poliisin ja ensihoitajan ammateista. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään pohjakoulutusta. Lähdin siis sinne, minne tie avautui. Suoritin turvallisuusalan perustutkinnon kahdessa vuodessa. Opiskelu OSAOssa on ollut antoisaa, vaikka tielleni osui paljon henkilökohtaisia haasteita. En kuitenkaan ole luovuttajaluonne, joten matka jatkui.
Koulun opettajat ja opiskelijat ovat tuntuneet toiselta perheeltä. Sopeutuminen ”mummona” nuorten joukkoon on ollut sujuvaa, ja lempinimestäni huolimatta löysin nopeasti paikkani nuorten keskeltä.
Opintojen aikana aloitin väyläopinnot avoimessa ammattikorkeakoulussa. Pääsin myös työharjoittelun kautta alan työtehtäviin yritykseen, jonne työllistyn nyt kokoaikaisesti.
Tulevaisuudessa haluan tehdä monipuolisesti alan töitä. Haluan myös antaa aikaa lapsilleni enemmän kahden intensiivisen opiskeluvuoden jälkeen. Käteeni tarttui myös koululta Poliisiammattikorkeakoulun valintakoekirja, jota tällä hetkellä luen iltalukemisena. Nälkä taitaa kasvaa syödessä?
Nyt tiedän, etten ole liian vanha, enkä väärällä alalla. Aina on hyvä aika opiskella ja kehittää itseään! Se olkoon elämäntapani tulevassakin.
Sirpa Eriksson valmistuu turvallisuusvalvojaksi OSAOsta kesäkuussa.
